Jokainen meistä on joskus joutunut arvioinnin kohteeksi, sillä arviointi on muodossa tai toisessa vielä toistaiseksi osa koulutusta. Arviointi ei kuitenkaan ole itsetarkoitus, vaan sillä on omat tehtävänsä, jotka vaihtelevat tarpeen mukaan.
Tämän päivän tiedon valossa tietoinen oppiminen edellyttää reflektiivistä omaan toimintaan ja kokemuksiin kohdistuvaa tarkastelua ja arviointia. Kukaan ei opi toisen puolesta. Eikä kukaan näin ollen voi hänen puolestaan myöskään sanoa, kuinka hyvin hän on oppimisessaan onnistunut ilman toimivaa arviointia.
Arviointipäätöksen tekeminen näytöstä ei tarkoita sitä, että opiskelija jätettäisiin tämän jälkeen oman onnensa nojaan. Itse asiassa häntä autetaan ja tuetaan itsearviointivalmiuksien kehittämisessä läpi koko opintojen. Tästä syystä on tärkeää, että opiskelija saa mahdollisimman kattavan palautteen arviointikokouksen jälkeen. Myös itsearviointi nousee tässä yhteydessä tärkeäksi oppimiskokemukseksi.
 |
| Kuva: Elbaartoo CC0, pixabay.com |
Joskus käy niin, että opettaja-arvioija joutuu asettumaan näytön suorittajan advokaatiksi. Esimerkkinä vaikkapa tapaus, jossa yksi arvioijista toteaa, ettei kukaan ole ”opintojen tässä vaiheessa” kiitettävän arvosanan veroinen ammattilainen, ”kun ei tässä sitä ole itsekään”. Joskus taas arvioijan ja näytön suorittajan välillä on mahdollisesta väärinymmärryksestä syntyneitä ristiriitoja, jotka lähtevät viemään näyttöä epätoivottuun suuntaan. Nämä ovat tilanteita, joissa opettajana ainakin itse toivoisin, että joko opiskelija tai työelämän edustaja kääntyisivät ohjaavan opettajan puoleen. Mieluiten viipymättä. Jokaisella näytön suorittajalla on oikeus paitsi saada kiitettävä arvosana, niin myös arvosana hyväksytty. Näin tietenkin vain, jos näytön suorittaja on saavuttanut asetetut ammattitaitovaatimukset.
Työpaikalla tapahtuvat oppimisen ohjaaja on paljon vartijana, koska ohjaava opettaja ei ole seuraamassa näyttöä paikan päällä. Ohjaava opettaja luottaa työelämän arvioijalta saamaansa palautteeseen näytön suorittajan toiminnasta. Opettaja joutuu usein tekemään täsmentäviä kysymyksiä. Tästä syystä tilanne saattaa joskus vaikuttaa kuulustelulta, vaikka se ei tietenkään ole tarkoitus. On välttämätöntä näytön suorittajan oikeusturvan kannalta, että kun arviointipäätös tehdään ja kirjataan, se perustuu faktoihin, ei esimerkiksi mielikuviin. Tärkeää arviointikokouksessa käytävä keskustelu on myös siksi, että näin minimoidaan puolin ja toisin mahdollisuus väärinymmärryksiin. Yksinomaan näyttöä arvioivan työelämän edustajan kertomaan lopullinen arvosana ei kuitenkaan perustu. Ainakin omalla kohdallani näytön arviointi alkaa käytännössä jo silloin, kun opiskelija lähettää näyttösuunnitelman luettavakseni. Vaikka sitä ei sinällään arvioidakaan. Vielä tätäkin tärkeämpää lopputuloksen kannalta on opiskelijan itsearviointi.
Itsearvioinnissa opiskelija arvioi itse omaa toimintaansa, toiminnan edellytyksiä ja sen tuloksia. Tämä edellyttää tietoista ja kriittistä itsensä tutkimista, joka on joskus hyvinkin vaikeaa ainakin ensimmäisen näytön jälkeen. Lopputulos voi kuitenkin palkita tekijänsä moninkertaisesti, sillä tavoitteenahan on oman toiminnan kehittäminen ja siten muutos johonkin parempaan. Itsearviointitaitoja tarvitaan nykyisin tukemaan oppimista myös siksi, että itsenäinen opiskelu on lisääntynyt. Tämä antaa opiskelijalle vapauksia opintojensa suhteen, mutta samaan aikaan se vaatii paitsi itsekuria, niin myös kriittistä oman toiminnan arvioimista. Itsearvioinnissa on siinäkin omat haasteensa myös näyttöä arvioiville niin työelämän edustajalle, kuin opettajalle.
On ilmeisen kulttuurisidonnaista, että omaa näyttöään arvioiva opiskelija suhtautuu omaan toimintaansa ylikriittisesti. Onhan varsin perinteikästä pitää ”mölyt mahassa”. Joskus on haastavaa saada opiskelija arvioimaan kaikin puolin realistisesti omaa toimintaansa. Myös niitä positiivisia puolia. Ajoittain haasteena on saada opiskelija ymmärtämään sitä, kuinka suuri painoarvo itse arviointiprosessissa itsearvioinnilla on. Vahvuuksien etsiminen ja löytäminen on kuitenkin merkittävästi tärkeämpää kuin heikkouksien painottaminen.
Itsearviointikyky ei tiettävästi ole ihmisen myötäsyntyinen ominaisuus, mutta onneksi kuitenkin opittavissa oleva asia. Sen kehittymiseen vaikuttaa muiden ihmisten, erityisesti ohjaajien, opettajien ja arvioijien kriittinen kannustus. Tätä kannustusta ja jatkuvaa palautetta näytön aikana soisin olevan mieluummin liikaa, kuin liian vähän. Vaikka näyttöä pidetään ikään kuin erillisenä ja työpaikalla tapahtuvaan oppimiseen liittymättömänä asiana, se on kuitenkin osa oppimisprosessia kohti ammattilaisuutta. Näytössä osoitetaan opittua osaamista ja muun muassa työprosessien hallintaa, mutta olisi perin keinotekoista yrittää erottaa se jollain tapaa irralliseksi osaksi opintoja.
Pääsääntöisesti aikuisten itsearviointi on kaikesta huolimatta arvioivan työelämän edustajan kanssa samansuuntaista. Nämä ovat kaikkien kannalta ideaalitilanteita, jossa näytön suorittaja on useimmiten tyytyväinen arvosanaansa ja saamaansa kohteluun. Näissä tapauksissa arvioinnissa on epäilemättä onnistuttu ja näytön suorittaja on todennäköisimmin saanut palautetta koko näytön ajan, eikä pelkästään vain työelämän arvioijalta, vaan koko työyhteisöltä.
Nykymuotoinen näyttö on saanut paljon positiivista palautetta käytännössä kaikilta osapuolilta. Näyttösuunnitelma on lyhyt, eikä arviointikeskusteluun enää vaadita työelämän arvioijaksi myös työpaikan esimiestä. Niin ikään työssä tapahtuvan oppimisen ohjaaja voi myös arvioida näytön suorittajan. Näillä toimilla näyttöjä on saatu keveämmäksi ja helpommaksi jokaiselle osallistujalle. Itselleni opettajana se suurin negatiivinen piirre näytöissä ja työpaikalla tapahtuvassa opetuksessa on se, että edelleen joudumme kuormittamaan työelämää esimerkiksi arviointikokouksen merkeissä. Ei aina, mutta kuitenkin liian usein näkee, kuinka kiireisiä ihmiset omissa töissään ovat ja siksi heidän arkensa keskeyttäminen tuntuu ikävältä.
Tällaisin miettein,
Jari Mattila
jari.mattila@sdo.fi
