Nuorten laitoskuntoutuksen erityisyydet

Nuorten kanssa tehtävän laitoskuntoutuksen erityisyydet (ja välissä aika ajoin vähän suorempaan puhuttua mielipidettä mietittäväksi).

Aloitetaan perusasioista

• Päihde on yleisnimike, jolla tarkoitetaan ainetta, joka aiheuttaa keskushermostovaikutuksen, sitä kautta päihtymyksen tunteen ja tietoisuuden muuttumisen. 
• Tällaisia aineita ovat alkoholi, huumausaineet, tupakka, päihtymystarkoituksessa käytettävät lääkkeet ja liuottimet, kahvi ja energiajuomat. Viime vuosina on puhuttu myös sokerin vaikuttavan samalla tavalla. 
• Huumausainelaki erottelee huumausaineet muista päihteistä, huumeita on paljon erilaisia, mm. kannabis, amfetamiini, bubrenorfiini (Subutex) ja erilaiset päihtymistarkoituksessa käytetyt lääkkeet. 
• Huumausaineilla ei välttämättä ole keskenään muuta yhteneväisyyttä kuin se, että ne ovat laittomia. 
• Päihteiden ongelmakäyttöön liittyy sosiaalista haittaa ja terveysongelmia. 
• Päihteet saattavat aiheuttaa fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista riippuvuutta. 
• Päihdehäiriö voidaan jakaa kahteen eri osaan: päihteiden väärinkäyttö ja päihderiippuvuus.

Valtakunnallisesti nuorten raittius on yleisempää kuin aikaisemmin. Myös humalajuominen on vähentynyt nuorten keskuudessa. Muutaman vuoden takaisissa tutkimuksissa kävi myös ilmi, että noin joka kymmenes nuori on kokeillut kannabista peruskoulun aikana. Näin ollen päihteiden käyttö ei ole kovin harvinaista kuitenkaan. Ne nuoret, jotka käyttävät päihteitä satunnaisesti ja ainakin vielä hallitsevat käytön ja saattavat käyttää päihteitä erilaisista syistä. Syitä voivat olla ahdistuksen ja pahan olon lisäksi hyvin fiilisten etsiminen, sosiaalinen paine, halu kuulua porukkaan ja jännityksen etsiminen. Usein päihteidenkäyttö ei tällaisessa tilanteessa aiheuta minkäänlaista auttamistarvetta, nuoren lähellä olevat aikuiset eivät sitä edes tiedä tai huomaa.

(Ainahan me aikuiset päivittelemme, että nykynuoriso on kamalaa. Ikäpolvi toisensa jälkeen ne on olleet ihan pilalla, kuunnelleet vääränlaista musiikkia, kokoontuneet väärässä paikassa ja muutenkin aiheuttaneet päänvaivaa. Mutta ihan oikeasti, ei ne onneksi ihan pilalla olekaan.)

Huolen on syytä kuitenkin herätä, mikäli nuori alkaa käyttää päihteitä 12-13 vuotiaana. Tällöin hän on erityisen altis päihdehäiriölle, joka voi alkaa kehittyä hyvin varhain ja varsin rajustikin. Tavallisesti päihdehäiriötä kohti kulkeva nuori käyttää samanaikaisesti useita eri päihteitä ja käyttö alkaa muodostua muun elämän haitaksi. Päihteiden lisäksi kuvaan astuvat koulukyvyttömyys, sosiaaliset ongelmat, rikokset, ilkivalta ja vaarallisiin tilanteisiin ajautuminen.

Tästä lähtien kun kirjoituksessani puhun nuorista päihteidenkäyttäjistä, puhun ryhmästä, jonka elämää päihteidenkäyttö jo haittaa vakavasti. He ovat varsin yhtenäinen ja ”sisäänpäin kääntynyt” ryhmä, joka on yhteisölleen uskollinen. Suurimmalla osalla on jonkinlaista psykiatrista ongelmakenttää, psykososiaalisia ongelmia tai eriasteisia käytös-, tarkkaavaisuus- tai mielialahäiriöitä. Usein on vaikea sanoa, onko päihteidenkäyttö seurausta erinäisistä oireista vai ovatko oireet päihteidenkäytön seuraamuksia. Mikä tahansa tilanne on, päihteidenkäytön pysäyttäminen on ensisijainen hoitotoimenpide, jotta nuoren tilanne saadaan arvioitua.

Päihdenuoren hallitsemattomalta tuntuvia ongelmia voisi kuvata jonkunlaiseksi toisiinsa kietoutuneeksi kimpuksi, jossa tiiviissä sekasotkussa nuoren sisuksissa myllertävät hallitsematon päihdekäyttö, tunne-elämän ongelmat, sosiaalinen kyvyttömyys, itsetunto-ongelmat, mielenterveysongelmat, neurologiset oireet ja itsehillinnän vaikeudet.

(Tässä välissä sanon, että monessa koulussa neuvotaan puhumaan haasteista. Mielestäni se on kokonaistilanteen vähättelyä. Minä en koskaan sano nuorelle, että ”sinulla on nyt vähän haastava elämäntilanne”. Hei, ihan oikeesti! Jos nuori ei käy koulua, vetää subua suoneen, karkaa kotoa ja myy itseään torilla, tilannetta ei voi kuvata termillä ”vähän haastava”. Mieluummin sanon: ”Tässä näyttää olevan oikeastaan kaikki päin persettä, mutta ei se mitään, kyllä tästä selvitään.”)

Tällaisella melko epätieteellisellä tutkimustuloksella voisin kertoa laitoshoitoa tarvitsevista päihdeongelmaisista nuorista muutaman mutu-tiedon:

• Aika usein päihdenuoren vanhemmille (tai toisella) on päihdeongelma. 
• Minulle jopa pieni yllätys oli, että arviolta 80 % asiakkaistamme kertoo, että häntä on kiusattu koulussa. 
• Nuorella on vaikeutta tiedostaa ja tunnistaa tunteitaan. 
• Nuorella on melko usein traumatausta. 
• Nuori on rajaton, aikuiset eivät ole saaneet häntä pysäytettyä. 
• Nuori kokee voivansa (tai että hänen täytyy) hallita vaikeatkin tilanteet itsenäisesti. 
• Nuoren on vaikea tai mahdoton nimetä asioita, joissa hän on hyvä tai onnistunut. 
• Lähes kaikki tytöt ovat joutuneet kokemaan jossain vaiheessa lapsuuttaan seksuaalista väkivaltaa, eikä se ole harvinaista poikienkaan kohdalla. 
• Ahdistus ja päihdeongelma ovat kavereita ja muodostavat kierteen. 

Monipäihdeongelmaiset nuoret ovat usein jo astuneet lain ulkopuolelle, koska käytettävät päihteet ovat laittomia ja niiden käyttö pitää jollain rahoittaa. He elävät yhteiskuntamme sisällä kuin lainsuojattomat ja käyttäytyvät sen mukaan. Heillä on oma alakulttuuri, jonka mukaan he elävät ja käyttäytymismallit tulevat sieltä. Oikeita rikollisia ja heidän toimintatapojaan ihannoidaan, samalla kun vastustetaan poliisia ja yhteiskunnan sääntöjä. Tällainen nuori on erityisen herkkä houkuteltavaksi mukaan vanhempien rikollisten toimintaan ns. ”juoksupojaksi” tai aikuisen miehen ”tyttöystäväksi”.

Tämä siis johtaa siihen, että alaikäinen lapsi yleensä pakotetaan hoitoon. Lastensuojelulaki astuu kuvaan mukaan ja lapsi otetaan huostaan, päihdekierre pyritään katkaisemaan sen avulla. Jaloversoon tulevat nuoret saattavat olla ensimmäisessä hoitopaikassaan, jolloin he saapuvat arviointijaksolle. Tai sitten heillä saattaa olla takana useita sijoituksia, joiden avulla heitä ei kuitenkaan ole saatu pysäytettyä. Olipa tilanne kumpi tahansa, Jaloverson ensimmäinen tehtävä on pysäyttää nuori.

(En ala tässä nyt avaamaan lastensuojelulakia ja rajoitustoimenpiteitä. Muuten kirjoitusta ei jaksa kukaan lukea. Mutta lastensuojelulain mukaiset rajoitukset löytyvät Lastensuojelun käsikirjasta, jos asia kiinnostaa. Ja hienoa onkin, jos kiinnostaa, koska lastensuojelussa tehtävä päihdetyö on aivan oma juttunsa aikuispäihdetyöhön verrattuna.)

Päihdehoito lähtee ensisijaisesti siitä, että päihteiden käyttö pysäytetään. Sen jälkeen nuorelle on annettava tilaa miettiä itse asioita. Ei ole tarkoitus, että koko ajan ohjaaja painaa päälle ja tuo esiin omia näkemyksiään, vaan nuoren olisi hyvä pysähtyä miettimään itse. Alussa on tärkeää saada arki kuntoon, päivärytmi, uni, ruokailu. Päihdenuorilla on univelan lisäksi ns. ruokavelkaa, koska he ovat saattaneet olla pitkiäkin aikoja syömättä tai todella yksipuolisella ravinnolla. 

Kun päivärytmi on löytynyt ja pahimmat vieroitusoireet voitettu, nuoren pitäisi oppia näkemään itsensä kykenevänä ja toimivana. Nuorissa on valtavasti voimaa ja upeita taitoja, mutta he eivät tiedä sitä. Jaloverson tehtävä on opettaa heidät huomaamaan se. Ja sen lisäksi opettaa nuorelle, että on normaalia, että erilaiset tunteet aiheuttavat kaikenlaisia ajatuksia. Päihdeongelman hoito on pääasiassa mielihalujen hallintaa ja tunteiden tunnistamista. Ja tietenkin arkielämän taitojen harjoittelemista. Suurin haaste on saada nuoret uskomaan itseensä ja näkemään itsensä positiivisessa valossa. On kovin vaikea olla selvin päin, jos ei näe itsessään mitään hyvää. 

Jaloverson asiakkaat ovat sekä lastensuojelun että päihdehoidon tarpeessa. Päihdehoito useimmiten perustuu vapaaehtoisuuteen ja siihen, että asiakas haluaa itse apua ongelmaansa. Lastensuojeluasiakkailla ei usein ole kovinkaan jäsentynyttä kuvaa omasta ongelmakentästään, vaan ongelman olemassaolon ovat määritelleet ulkopuoliset ihmiset, kuten vanhemmat tai sosiaalitoimi. Tästä johtuen suurin osa vastaanotto-osaston (Yläverso) hoidollisesta puolesta on arviointia ja hoitoon motivointia. Tarkoitus on myös, että nuori itse saa kuvan päihdeongelmansa laajuudesta ja sen aiheuttamista seurauksista.

Kuntouttava osasto (Alaverso) taas edellyttää, että nuori on sitoutunut päihteettömyyteen ja selviää arjen perusrutiineista melko itsenäisesti. Alaversossa keskitytään enemmän mielihalujen hallintaan, altistukseen erilaisissa tilanteissa (kotona ja ohjaajan kanssa), toimintatapojen pysyvään muutokseen ja itsenäistymisen opetteluun. Alaversossa ollessaan nuori voi alkaa toden teolla purkaa sitä kimppua, josta aikaisemmin kirjoitin. Siitä voi irrotella pala kerrallaan asioita ja niistä voi jopa päästä irti.

Kenenkään muutos ei ole vain eteenpäin suuntaava jana. Muutosprosessissa on erilaisia vaiheita, retkahduksia ja hatkoja, sellaisten jälkeen aina arvioidaan uudelleen, että onko nuori sillä hetkellä ja siinä kunnossa Yläverson vai Alaverson asiakas. Kummanlaista tukea hän tarvitsee.

(Ja kyllähän se on tiedossa itse kullakin tätä työtä tekevällä, että suurin osa asiakkaista ei raitistu hoidon aikana kokonaan. Moni jatkaa käyttöä varsin rajustikin viimeistään täytettyään 18, kun lastensuojelun pakkokeinot loppuvat. Moni kysyy, että miten tätä työtä sitten jaksaa tehdä. No minä sanon, että me annamme näille nuorille kokemuksen. He eivät välttämättä ole kokeneet selvää jaksoa koko nuoruusikänsä aikana. Se on jo itsessään kokemus. Saati kun siihen kokemukseen liitetään kehittymistä, taitojen opettelua, elämyksiä, onnistumisia ja muuta erikoista, niin ehkä he joskus jossain huumehuuruisessa kämpässä muistavat sen ja päättävät raitistua silloin. Minä ajattelen niin, että lain mukaan meidän on suojeltava lapsia heidän omalta tuhoisalta käyttäytymiseltään. Aikuinen taas saa päättää itse, että mitä elämällään tekee. Sitä valtaa meidän tulee kunnioittaa. Mutta me voimme antaa vaihtoehdon, jota heillä ei ehkä koskaan ole ollut.)

Jos minä ajattelen mielessäni, että Jaloverso on sellainen vanhanmallinen lypsyjakkara, jossa on kolme jalkaa, on minun helppo ne jalat nimetä:

Kuva: Pasja100, CC0, pixabay.com

1. Rajat. Jaloversossa on tiukat säännöt ja selkeä päiväohjelma. Se luo turvaa. 
2. Huumori. Elämässä pitää nauraa, yhdessä muiden kanssa. 
3. Hyvän näkeminen. Koska nuori ei välttämättä siihen pysty, meidän ohjaajien tulee nähdä hyvä nuoressa. Se hyvä ei saa olla sidonnainen hänen tekemiseensä (esim. hyvä koulussa), vaan sen tulee olla sellainen, jonka voimme nähdä vaikka haemme hänet hatkareissun jälkeen laihtuneena, päihtyneenä ja tärisevänä putkasta. 

Jotta jakkara ei kippaisi, meidän tulee pysytellä tukevasti näiden kaikkien päällä. Koska ilman rajoja, hyvä menettää merkityksensä ja toisin päin.

Mari Sandberg
hoitovastaava
Nuorisokoti Jaloverso